Uusi elämä

30.6.14


Tänään väsytti, huimasi ja otti päähän. Oli yhtä aikaa hirveän levoton olo, eikä kuitenkaan huvittanut tehdä yhtään mitään. Tiesin, mistä se johtuu. Liikunnan puutteesta. Ei olisi huvittanut yhtään ja lenkkaritkin olivat unohtuneet toimitukseen jonkun juttukeikan jäljiltä, mutta päätin, että nyt on pakko lähteä. Laitoin lenkkivaatteet päälle, tennarit jalkaan ja suuntasin toimitukseen, jossa vaihdoin lenkkarit jalkaan. Lähdin liikkeelle. Kävelin reippaasti, välillä yritin juostakin vähäsen. Ja minua alkoi ottaa päähän.

Loppukevät oli stressaavinta aikaa mun tähänastisessa elämässä. Oli kandi kirjoitettavana, viimeiset kurssit hoidettavana, kirja ja lehti tehtävänä ja sosiaalinenkin kai olisi pitänyt välillä olla. Siinä kaaoksessa liikunta oli sitten se, joka sai väistyä. Nyt kun opiskelupaineista, pääsykoestressistä ja töiden alkamisesta on selvitty, tutkinto saatu ja ulkomaan matkoista toivuttu, on aikaa ja jaksamista liikkua jälleen. Vai onko? Aikaa on, mutta nyt fyysinen kunto onkin niin heikko, etten jaksakaan enää niin hyvin kuin vielä alkuvuodesta. Lenkin varrella ketutti ja kovaa. Olin vielä muutama kuukausi sitten elämäni parhaassa kunnossa. Jaksoin tehdä asioita ja tiesin kuntosalilla, mitä tehdä, mutta nyt se on mennyttä. En osaa päivälleen sanoa, mutta varmasti ainakaan kolmeen kuukauteen en juuri evääni ole liikauttanut. Tänään tunsin sen katkerasti.

Tekisi mieli muistella aikaa muutaman kuukauden taakse ja miettiä, kuinka kovan työn se kunto oikein minulta vaatikaan ja masentua ja vaipua huonokuntoisuuteen. Toisaalta taas tuo suuttumus itseäni kohtaan antaa minulle voimaa ryhtyä jälleen huolehtimaan omasta kunnostani. Molemmat tuntemukset ovat kuitenkin melko voimakkaita ja tiedän, että jompaa kumpaa on lähdettävä vahvistamaan tietoisilla ajatuksilla.

Joten julistan sen täällä. Minä alan kuntoilla jälleen. Omalla tavallani, omien kykyjeni puitteissa. Mutta olen aiemmin nähnyt, että pystyn siihen, joten miksen nytkin pystyisi. Tämä vain tulee vaatimaan kovasti työtä. Toivottakaa onnea matkaan!

Viikot 24 ja 25

29.6.14

Pahoittelen, että olen kuvineni hieman myöhässä, mutta muiden asioiden raportointi on tällä viikolla kutkuttanut enemmän ja kaksi edellistä iltaa kuluivat työhommissa, joten nyt vasta raportoin viikot 24 ja 25. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!


Edellisen viikonlopun tapaan aika kului kavereiden kanssa kivasti Munchkin-pelin parissa. Äidin kaverin pihaa.


Sementtielehtien tekoa. (Ne odottavatkin vieläkin viimeistelyään.) Robert Langdonin seikkailujen lukeminen tyhjentää aivoja mukavasti. Enkelit ja demonit tällä hetkellä luvussa.


Uudet hiukset illalla käsittelyn jälkeen. Uudet hiukset seuraavana aamuna.


Perjantaina töiden jälkeen laitoin nokan kohti Jyväskylää. Hieman meinasi väsyttää ja nälättää, joten matkan varrella piti tankata vähän tuhdimmin. Viikonloppu kului mukavasti Jyväskylässä kavereiden näkemisen merkeissä. Hengasin Miron kanssa päivällä ja käytiin Martinassa pastoilla. Vuohenjuusto on silkkaa rakkautta.


Ravintolan jälkeen mentiin Miron kämpille Kuokkalaan. Ja nautiskeltiin herkkuja. Illalla lähdettiin Hennan kanssa pienelle baarikierrokselle. Lähdettiin liikkeelle Shakerista, jonka drinkit on aina yhtä ihania - ja kalliita.


Hennan kanssa Londonissa. Yöllä näin muitakin ihmisiä. Kivaa oli! Sunnuntaipäivänä, kunhan olin päässyt ylös sängystä joskus kolmen aikaan, menin Moonan ja hänen kaverinsa kanssa kahveille Wilhelmiinan konditoriaan. Kakkupala oli iso - ja erittäin makea.


Juhannuksen Frankfurtin matka alkoi lähetä ja piti tehdä suunnitelmia. Soittimeen uutta musiikkia matkan tekoa varten. Kyllä, ilmeisesti olen vanhanaikainen, mutta käytän mp3-soitinta, koska on se on oiva kapistus. Ei kulu kännyn akku turhaan.


Jonain päivänä töissä masensi ja väsytti ja matka kuumotti, niin piti käydä hakemassa kaupasta lääkkeitä kyseisiin ongelmiin. Matka alkoi torstai-iltana.


Viimein illalla olimme Vantaan lentokenttähotelissa, jossa nautimme parit Meksiko-lonkerot unilääkkeeksi. Pikkuveli räpläsi kännykkäänsä. Voi sitä nuorta lempeä! Primakin koruostokset.


Hotellin ravintolassa oli oikein oivallista ruokaa. Ja apfelweinia. Sunnuntaina olikin aika palata Suomeen ja Pihtiputaalle. Päivä oli pitkä ja viimein kymmenen jälkeen olimme kotona.

Pakinoita vuosien varrelta osa 5

27.6.14

Ensimmäisen työkesän viimeinen pakina, olkaatte hyvät!

17.elokuuta 2011

Kiitos ja kumarrus!

VÄHIIN käy ennen kuin loppuu. Tällä kertaa tämä kesätoimittajan pesti. Kesä on ollut vauhdikas, ja aika kulunut nopeasti.

Eipä tule heti mieleen toista kesätyötä, jossa oppisi uusia asioita, saisi erilaisia kokemuksia ja tutustuisi uusiin ihmisiin tällä tavalla kuin kesätoimittajana työskennellessä.

KUN kolme kuukautta sitten aloitin kesätyöt, en voinut tietää, kuinka monenlaisia asioita tulisin kesän aikana tekemään ja missä kaikkialla pääsisin käymään.

Olen haastatellut, vieraillut erilaisissa paikoissa, kirjoittanut, valokuvannut, vastannut puhelimeen, taittanut sivuja ja hoitanut sähköpostia.

Moni pihtiputaalainen ja kinnulalainen on tullut tutuksi.

Minulle selvisi myös, kuinka paljon voi kesätapahtumia olla kahden kunnan alueella yhden viikonlopun aikana!

Välillä tankkaaminen vähän takkusi ja toimituksen tietokoneet toimivat ukkosen takia enemmän tai vähemmän sujuvasti, mutta kaikesta on selvitty kunnialla.

Ajokilometrejäkin on kesän aikana kertynyt runsaasti, ja radiossa soineet kesähitit soivat päässä varmasti pitkään.

Tänä kesänä ei ainakaan ole ollut ongelmaa, mitä tekisi sadepäivinä, vaan tekemistä on riittänyt niin helteellä kuin sateella.

Vaikka työ ei aina ole ollut helpoimmasta päästä ja vei aikaa oppia kaikki työhön liittyvät jutut, jää kesästä positiivinen mieli, paljon hauskoja muistoja ja onnistumisen tunnetta.

Uudet kokemukset ja tiedot ovat korvaamattomia. Kesän tapahtumat pysyvät mielessä varmasti pitkään.

Myös oman kädenjäljen näkeminen keskiviikkoaamuisin tuoreen lehden sivuilla on tuntunut joka kerta yhtä hyvältä.

Työkaverit ovat olleet loistavia. He ovat kannustaneet, neuvoneet, jos apua olen jossain tarvinnut ja jännänneet kanssani, irtoaako minulle opiskelupaikkaa.

Myös toimituksen ulkopuolella moni ihminen on ollut ystävällinen ja omalta osaltaan auttanut minua tekemään työtäni.

Sydämellinen kiitos teille kaikille!

TYÖPÄIVÄT vähenevät, ja tulee haikea olo, kun miettii mennyttä kesää ja mitä kaikkea kesätoimittajalle sattui ja tapahtuikaan kesän aikana.

Nyt on kuitenkin aika viettää muutama viikko lomaa ja sen jälkeen hypätään taas uusiin kuvioihin, kun alkaa opiskelut Jyväskylässä ja edessä on muutto ensimmäiseen omaan asuntoon.

Vähäsen jännittää, mutta kaikkeen uuteen pitää lähteä mukaan avoimella ja positiivisella mielellä.

Kiitän kaikkia ihmisiä, joiden kanssa olen kesän aikana ollut tekemisissä ja toivotan jokaiselle lehden lukijalle oikein mukavaa ja lämmintä syksyä!

Minä olen nainen

27.6.14


Minä olen nainen. Minun pitäisi olla kaunis ja laiha. Siro ja suloinen, nätti ja näpsäkkä. Minä painan 74 kiloa. En ole hirveän lihava, mutta en varmaan nykypäivän kauneusihanteisiinkaan mahdu.

Minä voisin kyllä ryhtyä syömälakkoon ja juosta kuin heikkopää. Voisin käydä salilla kuutena päivänä viikossa, väsyttää itseni loppuun ja luopua sosiaalisesta elämästä. Mutta minä en tahdo. Minulle tärkeintä tässä elämässä ei ole se, minkä numeron näen puntarilla tai montako senttiä jalkojeni ympärys on. Kuten aiemminkin totesin, olen nainen, joten luonnollisesti olen kiinnostunut ulkonäöstäni ja omasta olemuksestani. Loppujen lopuksi siinäkin numerot ovat kuitenkin vain sivuseikka. Kauneutta on itsevarmuus, omaan itseensä panostaminen niin sisäisesti kuin ulkoisestikin, onnellisuus ja tyytyväisyys elämään. Tikkujalat ja ihon läpi törröttävät luunpäät tuskin sen sijaan ovat esteettinen näky.

Voisinhan minä muuttua laihaksi, jos se olisi mahdollista noin vain. Olisin solakka ja litteävatsainen. Rasvaton ja kiinteä. Nätti kukkakeppi. Mutta olisinko minä silloin juuri minä? Olisinko tällainen ja suhtauduttaisiinko minuun näin? Saatanhan minä haluta ensi viikolla kovemmin, mennä salille joka päivä töiden jälkeen ja lopettaa rasvan ja sokerin nauttimisen. Mutta entä sitten, muuttuisiko elämäni siitä loppujen lopuksi sen kummemmaksi.

Minä treenasin syksyllä melko paljon. Söinkin terveellisesti ja vähän, numero vaa'alla pieneni. Sen huomasi ystävätkin. Yksi heistä sanoi minulle: vaikka sä oletkin nyt laihempi, niin silti sä olet sama ihminen. Pysähdyin miettimään. Niinhän minä olin.

Minä rakastan monia ihmisiä. Luulisin, että jokunen rakastaa myös takaisin. Enkä usko, että se rakkaus on riippuvainen numeroista. Toki jos minä alkaisin paisua donitsipalleroksi, voisi joku siitä huomauttaa ja sanoa, että nyt ei olla oikealla tiellä. Mutta ei siinäkään lopulta olisi kyse numeroista, vaan minun hyvinvoinnistani. Minä arvostan monia ihmisiä, mutta se ei johdu siitä, että he näyttäisivät tietynlaiselta tai heidän puntarissaan olisi tietty numero. Vaan siitä, että he ovat ihania ihmisiä, minulla on hauskaa heidän kanssaan, heissä on pala minua. Siksi he ovat ystäviäni.

Enkä kirjoittanut tätä siksi, että voisin tämän jälkeen vetäytyä peiton alle karkkipussien ja sipsisäkkien kanssa hyvällä omatunnolla. Sen sijaan olen Saksan reissun jälkeen pyrkinyt syömään taas terveellisemmin ja jättämään herkkujen syönnin vähemmälle. Puolen vuoden salimaksunkin aion maksaa. Minä kirjoitin tämän siksi, että luin Muuttolintuja syksyllä -blogin postauksen ja aloin ajatella. Ja tajusin, kuinka sairas meidän ajattelumaailmamme kauneuden suhteen nykyään todella onkaan.


Tulin surulliseksi.

Voitto ja häviö

26.6.14


Mä olen saanut reilun viikon sisällä kaksi kirjettä Jyväskylän yliopistosta. Toisessa oli todistus kandidaatintutkinnosta, toisessa hylkykirje journalistiikan opinnoista. Katsoin paperin ohjeiden mukaisesti sijoitukseni listalla ja olen tällä hetkellä 14. varasijalla eli olematon mahdollisuus olisi vielä päästä, mutta aika heikolta tilanne näyttää.

Mä harmistuin siitä tietysti kovasti. Petyin. Olen jo pitkän aikaa haaveillut journalistiikan opinnoista, mutta näin nyt kävi. Ensi vuosi tuntuu nyt isolta harmaalta möykyltä, jonka muoto ei tällä hetkellä ole hahmotettavissa. Suomen opintoja tuskin jatkan. Ehkä etsin yliopistolta mielenkiintoisia sivuaineita, ehkä hankin töitä, ehkä treenaan enemmän, ehkä panostan erilaisiin aktiivihommiin. Ehkä teen tuon kaiken tai en mitään niistä.

En ole neuroottinen suunnittelija, joka laatii jokaiselle päivälle minuuttiaikataulun tai haaveilee elämänsä vuosien päähän, mutta täytyy sanoa, että nyt on jotenkin orpo olo. Viime syksynä oli helppo aloittaa opiskelu, kun oli tietty päämäärä: tehdä tutkielma ja valmistua kandiksi. Nyt selkeitä tavoitteita ei ole, kaikki on vähän hämärän peitossa.

Toisaalta tässä hetkessä on myös tietynlaista hohtoa. En ole kiinni missään, voin tehdä melkein mitä haluan. Hyvä olisi ehkä Jyväskylässä pysyä ja tehdä jonkin verran opintoja yliopistolle, että nekin etenisivät ja tukia saisi tilille. Mutta jollain tavalla olen vapaampi. Saan tehdä sitä mitä haluan. Mutta kun en tiedä, mitä haluan. Haluan kaiken ja en yhtään mitään. Valloittaa maailman ja kääriytyä peiton alle suojaan siltä. Ehkä siksi minua pelottaa ja huolettaa. Mihin minä päädyn ja mitä minä teen, kun selkeää päämäärää ei ole.

Ehkä pitäisi osata nauttia nyt vapaudesta. Luottaa ihmisiin ympärillä ja pitää niistä kiinni entistä lujemmin. Rakastaa ja tulla rakastetuksi. Koska eikös se ole elämässä tärkeintä.

Kerro itsestäsi

25.6.14


Aloitetaanpas uudenlainen haaste. Eli jatka lauseita kolmella sanalla, ota kuva paikasta, jossa kirjoittelet haastetta ja liitä se postaukseen. Lopuksi haasta kolme bloggaajaa.


Minä...

❤ pidän linnuista, auringonpaisteesta ja ruuasta
❤ tarvitsen unta, ulkoilmaa ja liikuntaa
❤ inhoan aamuherätyksiä, ötökäitä ja korkeita paikkoja
❤ rakastan poikaystääväni, perhettäni ja elämää
❤ välttelen kalan syömistä ja esiintymistä
❤ haluan hyväksi valokuvaajaksi ja toimittajaksi
❤ kaipaan kaukana asuvia ystäviä
 vihaan epäoikeudenmukaisuutta, välinpitämättömyyttä ja suvaitsemattomuutta
❤ suosittelen rentoutumista, lukemista ja liikuntaa
pelkään ötököitä ja korkeita paikkoja
❤ kuuntelen Ilosaarirockin esiintyjien musiikkia
unelmoin matkustelusta ja tulevaisuuden kodista.


Haastan Sufyn, Jonsun ja Viivin

Jalkapallohullujen maassa

25.6.14

Toisena Frankfurt-päivänä oli vähän inhimillisemmät lähtökohdat seikkailuille, kun takana oli kunnon yöunet ja rauhaisa herätys aamupaloineen.


Croissantit, sämpylät, jogurtit ja kakut maistuivat. Tosin en tiedä, oliko ruoka kuitenkaan hintansa väärti, sillä se maksoi 20 euroa, mikä selvisi meille vasta lähtöaamuna, kun oli maksun paikka. Siitähän ei saa syyttää kuin itseään, kun en älynnyt sitä selvittää. Hyvät ruoat kuitenkin saatiin!


Myös toisena päivänä hengailtiin Zeilillä eli kauppakadulla, joka oli myös kaupungin pääkatu.


Kävellessä tuli nälkä, joten mentiin vähän syrjempään pääkadusta ja mentiin ensimmäiseen kivan näköiseen ravintolaan. Römer Pils Brunnen. Ateria oli reissun paras ja se näkyi myös hintalapussa. Mutta viihdyttiin kovasti rauhaisassa ja kivannäköisessä ravintolassa.


Zeilillä oli saippuakuplia tekevä äijä. Lapset olivat aivan innoissaan ja kyllä mekin pysähdyimme hetkiseksi katsomaan.


Yksi syy, jonka vuoksi lähdimme Frankfurtiin oli se, että netin kuvausten mukaan kyseessä on yksi Euroopan moderneimmista kaupungista pilvenpiirtäjineen. Ihailimme nettikuvista kauniina avautuvaa kaupunkimaisemaa. Lopulta Frankfurt ei ollut kovin kummoinen kaupunki ja paljon pienempi kuin kuvittelimme. Pilvenpiirtäjiäkään nyt ei niin kovin paljoa ollut. Muutamia niitä tietysti pankkikaupunginosassa oli ja minä välttämättä halusin niiden juurelle kuvailemaan. (Pikkuveljeä kävely ostoskassien kanssa ei niin paljoa innostanut.) Rakennukset olivat vaikuttavan näköisiä, kun niitä pieni maan matonen tutkaili. Mutta täytyy myöntää, ettei kaupungin kokonaisuus vastannut mielikuvia.


Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, hotellimme oli lähellä urheilustadionia. Ensimmäisenä iltana siellä oli Bundesliigan kakkossarjaa, jonka vuoksi saimme kuunnella tuntikausia huutoa ja toisena iltana porukka meni Saksan lippujen ja pelipaitojen kanssa kannustamaan maataan MM-peliä varten. Porukkaa oli ihan julmetusti, poliiseja vaikka kuinka paljon sekä melu kantautui mukavasti hotelliin asti. Aika hauskaa kun satuimme yöpymään juuri tuommoisella alueella.


Ostossaldo oli lopulta kuvassa näkyvät asiat. Hintaa niille kertyi noin 85 euroa. Ei kovin paha. Primarkista on kengät, vaatteet, laukut ja kynsiasiat. Kuulokkeet Conradista eli paikallisesta Gigantista, pinkit korut Kikistä ja meikit Rossmannilta.

Näissä merkeissä kului meidän juhannuksemme. Hauskaa oli, mutta toipuessa on mennyt aikaa. Nyt seuraavat pari viikkoa olen ihan vain rauhassa Pihtiputaalla töiden ja lepäilyn merkeissä. Palaillaan taas asiaan!

Tyttö, joka näki Frankfurtin

24.6.14

No niin, nyt olen tässä muokkailun juhannusreissun kuvia. Meillä oli siis aika ex tempore -lähtö äidin ja pikkuveljen kanssa, kun viime syksyisestä Lontoon matkasti asti mietitiin, että lähdetään reissuun taas ensi syksynä. Tällä kertaa syksy näytti kuitenkin haastavalta ajalta lähteä, koska yhteistä aikaa ei löytynyt äidin töiden, mun töiden ja opiskelun ja pikkuveljen lukion alun takia, joten päätettiin hyödyntää juhannusvapaat ja lähteä silloin matkaan. Vajaassa neljässä päivässä Saksaan ja takaisin. Aikamoinen haaste, mutta mikäs siinä.


Torstaina lähdettiin iltapäivällä tavallista lyhyemmän työpäivän jälkeen bussilla Jyväskylään, josta hypättiin Tikkurilaan menevään junaan. Ensimmäinen yö vietettiin Vantaalla lentokenttähotellissa ja aamulla herättiin viideltä aamiaiselle ja lennolle.


Paikallista aikaa kymmeneltä oltiin perillä. Pikkuveljen huomion kiinnitti lentokentälle tuotu McLaren.


Lähijunalla liikkuminen oli kätevää.


Meidän hotelli oli aivan ihana, hieman syrjässä oleva urheiluakatemian yhteydessä oleva paikka. Tilat olivat modernit, henkilökunta ystävällistä ja huoneeseen mahtui hyvin. Ainoaa miinusta oli hivenen haastava matka junapysäkille metsän läpi ja läheisen urheilustadionin ja lentokentän aiheuttamat melut.


Hotellin läheinen metsä oli sekä miellyttävä että raivostuttava kulkea monta kertaa päivässä.


Keskusta oli ihanan moderni. Pääkatu tosin oli todella ruuhkainen.


Ensimmäinen ateria Saksassa oli Pizza Hutin mätöt. Kasvispizza maistui kyllä hyvin.


Keskustassa tuli shoppailtua, katseltua ympärille ja ostettua donitseja mukaan hotellille. Iltapäivästä piti ottaa muutaman tunnin unoset, jotta jaksoi jatkaa loppuillan. Aika rankka päivä kun oli takana. Unosten jälkeen mentiin hotellin ravintolaan syömään ja nauttimaan apfelweinia, paikallista erikoisuutta. Aika paljon ehdittiin nähdä päivässäkin. Toisen kokonaisen Frankfurt-päivän seikkailut selviää toisessa postauksessa. :)
Proudly designed by Mlekoshi playground