Minä olen nainen

27.6.14


Minä olen nainen. Minun pitäisi olla kaunis ja laiha. Siro ja suloinen, nätti ja näpsäkkä. Minä painan 74 kiloa. En ole hirveän lihava, mutta en varmaan nykypäivän kauneusihanteisiinkaan mahdu.

Minä voisin kyllä ryhtyä syömälakkoon ja juosta kuin heikkopää. Voisin käydä salilla kuutena päivänä viikossa, väsyttää itseni loppuun ja luopua sosiaalisesta elämästä. Mutta minä en tahdo. Minulle tärkeintä tässä elämässä ei ole se, minkä numeron näen puntarilla tai montako senttiä jalkojeni ympärys on. Kuten aiemminkin totesin, olen nainen, joten luonnollisesti olen kiinnostunut ulkonäöstäni ja omasta olemuksestani. Loppujen lopuksi siinäkin numerot ovat kuitenkin vain sivuseikka. Kauneutta on itsevarmuus, omaan itseensä panostaminen niin sisäisesti kuin ulkoisestikin, onnellisuus ja tyytyväisyys elämään. Tikkujalat ja ihon läpi törröttävät luunpäät tuskin sen sijaan ovat esteettinen näky.

Voisinhan minä muuttua laihaksi, jos se olisi mahdollista noin vain. Olisin solakka ja litteävatsainen. Rasvaton ja kiinteä. Nätti kukkakeppi. Mutta olisinko minä silloin juuri minä? Olisinko tällainen ja suhtauduttaisiinko minuun näin? Saatanhan minä haluta ensi viikolla kovemmin, mennä salille joka päivä töiden jälkeen ja lopettaa rasvan ja sokerin nauttimisen. Mutta entä sitten, muuttuisiko elämäni siitä loppujen lopuksi sen kummemmaksi.

Minä treenasin syksyllä melko paljon. Söinkin terveellisesti ja vähän, numero vaa'alla pieneni. Sen huomasi ystävätkin. Yksi heistä sanoi minulle: vaikka sä oletkin nyt laihempi, niin silti sä olet sama ihminen. Pysähdyin miettimään. Niinhän minä olin.

Minä rakastan monia ihmisiä. Luulisin, että jokunen rakastaa myös takaisin. Enkä usko, että se rakkaus on riippuvainen numeroista. Toki jos minä alkaisin paisua donitsipalleroksi, voisi joku siitä huomauttaa ja sanoa, että nyt ei olla oikealla tiellä. Mutta ei siinäkään lopulta olisi kyse numeroista, vaan minun hyvinvoinnistani. Minä arvostan monia ihmisiä, mutta se ei johdu siitä, että he näyttäisivät tietynlaiselta tai heidän puntarissaan olisi tietty numero. Vaan siitä, että he ovat ihania ihmisiä, minulla on hauskaa heidän kanssaan, heissä on pala minua. Siksi he ovat ystäviäni.

Enkä kirjoittanut tätä siksi, että voisin tämän jälkeen vetäytyä peiton alle karkkipussien ja sipsisäkkien kanssa hyvällä omatunnolla. Sen sijaan olen Saksan reissun jälkeen pyrkinyt syömään taas terveellisemmin ja jättämään herkkujen syönnin vähemmälle. Puolen vuoden salimaksunkin aion maksaa. Minä kirjoitin tämän siksi, että luin Muuttolintuja syksyllä -blogin postauksen ja aloin ajatella. Ja tajusin, kuinka sairas meidän ajattelumaailmamme kauneuden suhteen nykyään todella onkaan.

Tulin surulliseksi.

Voitto ja häviö

26.6.14


Mä olen saanut reilun viikon sisällä kaksi kirjettä Jyväskylän yliopistosta. Toisessa oli todistus kandidaatintutkinnosta, toisessa hylkykirje journalistiikan opinnoista. Katsoin paperin ohjeiden mukaisesti sijoitukseni listalla ja olen tällä hetkellä 14. varasijalla eli olematon mahdollisuus olisi vielä päästä, mutta aika heikolta tilanne näyttää.

Mä harmistuin siitä tietysti kovasti. Petyin. Olen jo pitkän aikaa haaveillut journalistiikan opinnoista, mutta näin nyt kävi. Ensi vuosi tuntuu nyt isolta harmaalta möykyltä, jonka muoto ei tällä hetkellä ole hahmotettavissa. Suomen opintoja tuskin jatkan. Ehkä etsin yliopistolta mielenkiintoisia sivuaineita, ehkä hankin töitä, ehkä treenaan enemmän, ehkä panostan erilaisiin aktiivihommiin. Ehkä teen tuon kaiken tai en mitään niistä.

En ole neuroottinen suunnittelija, joka laatii jokaiselle päivälle minuuttiaikataulun tai haaveilee elämänsä vuosien päähän, mutta täytyy sanoa, että nyt on jotenkin orpo olo. Viime syksynä oli helppo aloittaa opiskelu, kun oli tietty päämäärä: tehdä tutkielma ja valmistua kandiksi. Nyt selkeitä tavoitteita ei ole, kaikki on vähän hämärän peitossa.

Toisaalta tässä hetkessä on myös tietynlaista hohtoa. En ole kiinni missään, voin tehdä melkein mitä haluan. Hyvä olisi ehkä Jyväskylässä pysyä ja tehdä jonkin verran opintoja yliopistolle, että nekin etenisivät ja tukia saisi tilille. Mutta jollain tavalla olen vapaampi. Saan tehdä sitä mitä haluan. Mutta kun en tiedä, mitä haluan. Haluan kaiken ja en yhtään mitään. Valloittaa maailman ja kääriytyä peiton alle suojaan siltä. Ehkä siksi minua pelottaa ja huolettaa. Mihin minä päädyn ja mitä minä teen, kun selkeää päämäärää ei ole.

Ehkä pitäisi osata nauttia nyt vapaudesta. Luottaa ihmisiin ympärillä ja pitää niistä kiinni entistä lujemmin. Rakastaa ja tulla rakastetuksi. Koska eikös se ole elämässä tärkeintä.

Kerro itsestäsi

25.6.14


Aloitetaanpas uudenlainen haaste. Eli jatka lauseita kolmella sanalla, ota kuva paikasta, jossa kirjoittelet haastetta ja liitä se postaukseen. Lopuksi haasta kolme bloggaajaa.


Minä...

❤ pidän linnuista, auringonpaisteesta ja ruuasta
❤ tarvitsen unta, ulkoilmaa ja liikuntaa
❤ inhoan aamuherätyksiä, ötökäitä ja korkeita paikkoja
❤ rakastan poikaystääväni, perhettäni ja elämää
❤ välttelen kalan syömistä ja esiintymistä
❤ haluan hyväksi valokuvaajaksi ja toimittajaksi
❤ kaipaan kaukana asuvia ystäviä
 vihaan epäoikeudenmukaisuutta, välinpitämättömyyttä ja suvaitsemattomuutta
❤ suosittelen rentoutumista, lukemista ja liikuntaa
pelkään ötököitä ja korkeita paikkoja
❤ kuuntelen Ilosaarirockin esiintyjien musiikkia
unelmoin matkustelusta ja tulevaisuuden kodista.


Haastan Sufyn, Jonsun ja Viivin

Jalkapallohullujen maassa

25.6.14

Toisena Frankfurt-päivänä oli vähän inhimillisemmät lähtökohdat seikkailuille, kun takana oli kunnon yöunet ja rauhaisa herätys aamupaloineen.


Croissantit, sämpylät, jogurtit ja kakut maistuivat. Tosin en tiedä, oliko ruoka kuitenkaan hintansa väärti, sillä se maksoi 20 euroa, mikä selvisi meille vasta lähtöaamuna, kun oli maksun paikka. Siitähän ei saa syyttää kuin itseään, kun en älynnyt sitä selvittää. Hyvät ruoat kuitenkin saatiin!


Myös toisena päivänä hengailtiin Zeilillä eli kauppakadulla, joka oli myös kaupungin pääkatu.


Kävellessä tuli nälkä, joten mentiin vähän syrjempään pääkadusta ja mentiin ensimmäiseen kivan näköiseen ravintolaan. Römer Pils Brunnen. Ateria oli reissun paras ja se näkyi myös hintalapussa. Mutta viihdyttiin kovasti rauhaisassa ja kivannäköisessä ravintolassa.


Zeilillä oli saippuakuplia tekevä äijä. Lapset olivat aivan innoissaan ja kyllä mekin pysähdyimme hetkiseksi katsomaan.


Yksi syy, jonka vuoksi lähdimme Frankfurtiin oli se, että netin kuvausten mukaan kyseessä on yksi Euroopan moderneimmista kaupungista pilvenpiirtäjineen. Ihailimme nettikuvista kauniina avautuvaa kaupunkimaisemaa. Lopulta Frankfurt ei ollut kovin kummoinen kaupunki ja paljon pienempi kuin kuvittelimme. Pilvenpiirtäjiäkään nyt ei niin kovin paljoa ollut. Muutamia niitä tietysti pankkikaupunginosassa oli ja minä välttämättä halusin niiden juurelle kuvailemaan. (Pikkuveljeä kävely ostoskassien kanssa ei niin paljoa innostanut.) Rakennukset olivat vaikuttavan näköisiä, kun niitä pieni maan matonen tutkaili. Mutta täytyy myöntää, ettei kaupungin kokonaisuus vastannut mielikuvia.


Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, hotellimme oli lähellä urheilustadionia. Ensimmäisenä iltana siellä oli Bundesliigan kakkossarjaa, jonka vuoksi saimme kuunnella tuntikausia huutoa ja toisena iltana porukka meni Saksan lippujen ja pelipaitojen kanssa kannustamaan maataan MM-peliä varten. Porukkaa oli ihan julmetusti, poliiseja vaikka kuinka paljon sekä melu kantautui mukavasti hotelliin asti. Aika hauskaa kun satuimme yöpymään juuri tuommoisella alueella.


Ostossaldo oli lopulta kuvassa näkyvät asiat. Hintaa niille kertyi noin 85 euroa. Ei kovin paha. Primarkista on kengät, vaatteet, laukut ja kynsiasiat. Kuulokkeet Conradista eli paikallisesta Gigantista, pinkit korut Kikistä ja meikit Rossmannilta.

Näissä merkeissä kului meidän juhannuksemme. Hauskaa oli, mutta toipuessa on mennyt aikaa. Nyt seuraavat pari viikkoa olen ihan vain rauhassa Pihtiputaalla töiden ja lepäilyn merkeissä. Palaillaan taas asiaan!

Tyttö, joka näki Frankfurtin

24.6.14

No niin, nyt olen tässä muokkailun juhannusreissun kuvia. Meillä oli siis aika ex tempore -lähtö äidin ja pikkuveljen kanssa, kun viime syksyisestä Lontoon matkasti asti mietitiin, että lähdetään reissuun taas ensi syksynä. Tällä kertaa syksy näytti kuitenkin haastavalta ajalta lähteä, koska yhteistä aikaa ei löytynyt äidin töiden, mun töiden ja opiskelun ja pikkuveljen lukion alun takia, joten päätettiin hyödyntää juhannusvapaat ja lähteä silloin matkaan. Vajaassa neljässä päivässä Saksaan ja takaisin. Aikamoinen haaste, mutta mikäs siinä.


Torstaina lähdettiin iltapäivällä tavallista lyhyemmän työpäivän jälkeen bussilla Jyväskylään, josta hypättiin Tikkurilaan menevään junaan. Ensimmäinen yö vietettiin Vantaalla lentokenttähotellissa ja aamulla herättiin viideltä aamiaiselle ja lennolle.


Paikallista aikaa kymmeneltä oltiin perillä. Pikkuveljen huomion kiinnitti lentokentälle tuotu McLaren.


Lähijunalla liikkuminen oli kätevää.


Meidän hotelli oli aivan ihana, hieman syrjässä oleva urheiluakatemian yhteydessä oleva paikka. Tilat olivat modernit, henkilökunta ystävällistä ja huoneeseen mahtui hyvin. Ainoaa miinusta oli hivenen haastava matka junapysäkille metsän läpi ja läheisen urheilustadionin ja lentokentän aiheuttamat melut.


Hotellin läheinen metsä oli sekä miellyttävä että raivostuttava kulkea monta kertaa päivässä.


Keskusta oli ihanan moderni. Pääkatu tosin oli todella ruuhkainen.


Ensimmäinen ateria Saksassa oli Pizza Hutin mätöt. Kasvispizza maistui kyllä hyvin.


Keskustassa tuli shoppailtua, katseltua ympärille ja ostettua donitseja mukaan hotellille. Iltapäivästä piti ottaa muutaman tunnin unoset, jotta jaksoi jatkaa loppuillan. Aika rankka päivä kun oli takana. Unosten jälkeen mentiin hotellin ravintolaan syömään ja nauttimaan apfelweinia, paikallista erikoisuutta. Aika paljon ehdittiin nähdä päivässäkin. Toisen kokonaisen Frankfurt-päivän seikkailut selviää toisessa postauksessa.

Viherpeukalo esittäytyy

18.6.14

Niinhän se viikonloppui vain kului nopsaan ja vauhdikkaissa merkeissä menikin. Nukkumaan menin lauantai-iltana - tai siis sunnuntaiaamuna - puoli seitsemän aikoihin. Vähän vain venähti riennot kavereiden kanssa. :D Sunnuntaina oli hyvä nukkua, joten heräilin joskus kolmen aikoihin.

Viime viikolla oli myös vähän erilainen projekti. Kävin nimittäin äidin kanssa hänen ystävättärensä järjestämässä betonilehtien valamisillassa tiistaina. Hän on taiteellinen nainen, joka tykkää sisustaa, laittaa puutarhaa ja tehdä käsillä kaikkea, joten hän halusi järjestää tuollaisen illan ja siirtää tietämystään meille. Iltahan kului oikein rattoisasti kahvia juoden, lehtiä tehden ja ihmisten kanssa jutellen. Ihailtiin myös kovasti pihan istutuksia. Minä ja äitihän sitten innostuttiin laittamaan omaakin pihaa vähän parempaan uskoon. Torstaina käytiin jälleen äidin kaverin luona, sillä hän värjäsi ja leikkasi hiukseni ja tuolla samalla reissulla saatiin sitten viherkasveja mukaan kotipihaan istutettavaksi.


Tiistai-iltana möyrittiin maata jo oikein innoissamme.


Torstai-iltana sitten iltamyöhällä kotiin mentyämme irrottelimme kasveja isoista kimpuista pienemmiksi taimiksi, jotka sopivat paremmin meidän pihallemme. Istutimme kasvit, lisäsimme multaa ja kastelimme taimet. Jos olisin täydelliseen kauneuteen ja inspiraation luomiseen pyrkivä bloggaaja, lopettaisin postauksen tähän ja kehuisin, kuinka piha hehkuu nyt uudessa raikkaassa ilmeessään. Mutta kun ei minusta sellaiseksi taida olla, niin julkaisen myös tämän viimeisen kuvan.


Kun menin eilen illalla, siis vajaa viikko istuttamisen jälkeen katsomaan kätösiemme jälkiä, niin millainen näky minua olikaan vastassa. Hymyillen kamera kädessä ajattelin napsaista kivat kuvat blogia varten, mutta mitenkäs oli kasviparoille käynytkään. Suurin osa oli nuukahtanut onnettoman näköisinä maahan ja vain muutama sitkeämpi oli terhakkaana pystyssä. Tosin juurikin nuo tällä hetkellä hirvittäviltä lehtikasoilta näyttävät varret olivat aluksi yhdessä isossa multa- ja juurimöykyssä, joten ne eivät vissiin kovin paljoa arvostaneet sitä, kun me käsin, lapiolla, kuokalla ja muilla väkivaltaisilla keinoilla irrottelimme niitä pienempiin osiin. Voih, saa nähdä millaiseksi piha nyt lopulta sitten muotoutuu.

Janoan elämää

14.6.14


Mä hain kevään yhteishaussa journalistiikan, puheviestinnän ja yhteisöviestinnän koulutusohjelmiin. Haaveilen siis pääaineen vaihdosta. Kirjoitusten arvosanojen perusteella sai kutsun kokeisiin, ja minulle se lähetettiin kaikkiin kolmeen. Tiistaina olisi ollut yhteisö- ja puheviestinnän valintakokeet Jyväskylässä, mutta mä skippasin ne. Olin viime viikolla journalistiikan kokeessa ja jännitin sitä ihan tuhottomasti. Luin keväällä ja nyt kesän alussa pääsykoekirjan yhteensä kahteen kertaan, tavasin ekstrapaljon uutisia ja pompin hermostuneena toimituksen työtuolissa edellisenä päivänä ennen koetta.


Se oli ja meni, tein perhaani ja kesäkuun lopulla tulee tuomio, riittikö se vai ei. Tämän viikon kokeisiin en mitenkään jaksanut valmistautua, sillä kevät oli ihan hullua opiskelua ja noita valintakokeita varten olisi pitänyt pitää tieteellisiin lähteisiin perustuvat esitelmät ja käydä yhteensä kolmessa eri haastattelussa. Joo ei kiitos. Vähän harmittaa, että jätin tilaisuuden hyödyntämättä, mutta toisaalta olen tyytyväinen, että kerrankin uskalsin jättää jotakin tekemättä, sanoa ei, kieltäytyä ja ajatella, että nyt minun ei tarvitse.


Se on vaikeaa minulle. Kieltäytyminen. Maailma on täynnä mielenkiintoisia paikkoja, tehtäviä, tilaisuuksia. Olen niin elämänjanoinen, että fyysinen energia ei aina riitä tekemään sitä kaikkea, mitä mun taivaita kohti haahuileva mieleni haluaisi. Mun tulevaisuuden haaste on oppia tasapainoilemaan näiden halujen, omainaisuuksien ja tarpeiden välillä. Miten tulen paremmaksi kieltäytyjäksi, miten puhdistan omatuntoni tekemättömien asioiden murehtimisesta, miten opin nauttimaan omasta ajasta ja rauhasta? Siinä on kysymyksiä, joihin vastaaminen ei todellakaan ole helppoa.


Kuten kuvista saattaa päätellä, olen tällä hetkellä Jyväskylässä omassa kodissani lomailemassa viikonlopun verran. Hetkeksi saa heittää työhuolet mielestä pois ja olla vapaana kaupungissa, joka nykyisin on minulle eniten koti. Mutta olenko täälläkään lopulta vapaa? Pitäisi nähdä ihmisiä, mennä sinne, tänne tai ainakin tuonne, mutta ennen kaikkea nauttia ja ottaa kaikki irti vapaista kesäisistä päivistä. Onko aito nauttiminen kuitenkaan mahdollista, jos takaraivossa pyörii kaikki nuo ajatukset ja vaatimukset?


Niinpä, tuskin on. Tämän viikonlopun tavoitteena onkin siis olla ajattelematta tuollaisia. Minä olen nuori, minulla on ystäviä, Suomessa on kesä, auto odottaa kyytiinhyppääjää ja taskussa on sen verran lantteja, että voi käydä vaikka syömässä jossain. Elämä on oikeastaan hirveän ihanaa. Siinäpä toinen haaste. Huomaa kaikki se onni, mitä ympärillä on. Nyt ja tässä, ihan kosketusetäisyydellä. Ei tarvitse ensin mennä sinne, tänne tai tuonnekaan. Rentouttavaa viikonloppua ihan jokaiselle!
Proudly designed by Mlekoshi playground